Vettä saavista ja risuja kasasta

Nyt tulee vettä, niin että tuskin mahtuu sekaan. Ehkä sen verran olisi kohta mahduttava, että pääsen kotiin.

Selkeästi on taas joku vaihde päällä. Viime yönä ei voinut oikein nukkua, kun piti välillä ajatella. Tai siis heräsin ihan järkyttävään painajaiseen, puukkoa läpi käden ja kaikkea. Ja taas joku paha vainosi nurkissa. No, mutta kuitenkin. Olin sitten valveilla jotain tunnin keskellä yötä. Enkä tiedä, että tuliko näihin ajatuksiin nyt tolkkua, mutta jotain ehkä kuitenkin. Tai ajatuksia, miten pitäisi toimia.

Tämän viikon kiireellisimmät duunit on tehty ja nyt on vasta tiistai. Loppuviikon voi suunnitella tulevia tai kaivella jotain tekemättömiä duuneja jostain. Ehkä kuitenkin päädyn tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Suunnittelen kovasti jo lähteväni kotiin. On nälkä ja siksi toisekseen, nyt on sellainen olo, että siivoan viimein sen kirjahyllyn. Kunhan palkkarahat kolahtavat tilille, niin tilaan verkosta erästäkin jo kulttuuribrändiksi luokiteltua huonekalukirjahyllywhatevermallia (käytettynä tietenkin, ei näillä tuloilla ole vara ostaa uuden karheaa). Tilanne vaatii siis ennakkovalmistautumista. No. Hyvin harkittu on sama, kuin olisi jo tehnyt asian. Eihän tätäkään huonekaluprojektia ole mietitty kuin yli vuosi... Jotkut asiat vain etenevät tuskaisen hitaasti. Useimmiten on syynä raha - tai pikemminkin sen puute. Ja sitten vielä se, että ei osaa päättää.

Rahaan kun päästiin, niin siitä onkin hyvä puhua. Miten se vain onkaan niin, että jos rahaa on niukasti, niin jossain vaiheessa olotila alkaa vituttaa enemmän tai vähemmän - yleensä enemmän. Ja siinä niukkuudessa kurjistuu entisestään. Tai että jos tuntuu siltä, että vaikka kuinka juoksisi ja juoksisi (kuten painajaisunissa) ja yrittäisi viritellä systeemejä, niin homma tuntuu turhalta. Hillo ei purkissa lisäänny eikä risut kasassa. Nyt kun tässä suhteellisen läheltä katselee yhtä ponnistusyritystä, niin alkaa vituttaa silkasta myötätunnosta. Tätäkin mietin viime yönä. Missä määriin on suotavaa auttaa ihmisiä, jos kyse on rahasta? Tai siis että miten pitkälle pitää katsoa kipuilua ja vääntöä, ennen kuin voi sanoa, että voin auttaa jos haluat. Vai pitääkö pitää turpansa kiinni? No, ok - sairastan todellista isosiskosyndroomaa, mutta jotain haluaisin tehdä, jos vain voin. Vai ollako tekemättä? Hitto. Hankalaa.

No joo, tämä on tällaista tänään ja ehkä vielä huomennakin. Enkä tiedä, että tuleeko sen valmiimmaksi millään pohdinnalla.

Jos tekisi vielä yhden homman työkaverin puolesta tai häntä auttaakseni (tällä viikolla olen näköjään humaanein kaikista tyypeistä) ja lähtisi kotio. Voisi katsoa höttöä boxilta ja painua salille, kun kerran sataa vettä vaakaan.

Olkaatten reippaita!